Sinä osuit minun silmiini Nenänpielipolun
ja Suupielikujan risteyksessä
Kello oli jotakin silläkin kertaa
Minä juutuin siihen pieneen ryppyyn joka syntyi
sinun hymyillessäsi juuri siinä
Tyhjä sänky vieri alas töyrästä
Ei tarvinnut kuin hypätä siihen ja antaa painua
Siitä tuli monella tapaa menomatka
Me saavuimme meren rantaan kun aurinko nousi
Siellä oli talo josta me olimme uneksineet
Sinä olit innokkaampi kuin koskaan
Nurkista nousi pieniä lapsia, maitohampaat suussa,
valittavasti äännellen
En ollut koskaan aikaisemmin asunut linnunpöntössä
Tuli mahdottoman ahdasta
Talven tullessa me pilkoimme sängyn polttopuiksi
Se oli ehkä lyhytnäköistä
Oli nukuttava seisaaltaan
perheterapeutin luona sinä et pitänyt ollenkaan yhtä kanssani
Sama juttu kuin hiekka korvasienissä
Kaikkea sitä ei saa millään pois
Sinun hampaittesi narske sai minut suunniltani
Claes Andersson / Vuoden viimeinen kesä, runoja vuosilta 1962–84, suom. Pentti Saaritsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti